Tämä on palanen meidän arkea. Käymme molemmat tahoillamme läpi burnoutia ja tämä kirjoitus käsittelee sen tuomia epäonnistumisen tunteita ja miten usko omaan ammattitaitoon häviää salakavalasti, pikkuhiljaa. Sekä pohdintaa, miten tästä nousta ylös?
Mieli on maassa ja tuntuu, kuin kulkisi aivosumussa koko päivän. Aamulla herätessä ensimmäinen ajatus on, kunpa vain saisi jäädä nukkumaan. Pakotat itsesi töihin, jossa teet töitä aikataulujen ja loputtoman kireän stressin ilmapiirissä. Tuntuu, että työkuorma syö elävältä, pinna on kireällä ja olet pahalla tuulella koko päivän. Ajattelet mielessäsi, että yksi tunti kerrallaan ja kohta päivä on jo ohi. Se 7,5h tuntuu loppujen lopuksi vuodelta. Eihän tämä ole enää normaalia, ei minun kuuluisi ajatella näin? Päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen.
P: “Ennen ajattelin urastani kunnianhimoisesti, pitää pyrkiä täydellisyyteen ja todistaa kaikille epäilijöille, että minä pystyn tähän. Haalin to-do listalleni erinnäisiä saavutuksia, pätevyyksiä, olin onnellinen kun huomasin eteneväni vauhdilla kohti enempää vastuuta ja asetettuja tavoitteita, jossa voin ehkä todistaa muiden lisäksi itselleni myös pystyväni tähän. Jotain tapahtui ja murruin sen kaiken alla. Koska halusin niin kovasti näyttää, että kykenen selviytymään näistä esteistä, ne lopulta alkoivat kasaantumaan päälleni enkä enää päässyt niiden alta pois. Se on hyvin kaukainen ajatus, mitä halusin urastani tulevan. Nyt näen sen mustana aukkona, joka nielaisee minut joku päivä lopullisesti enkä pääse sieltä enää pois”
Liian tunnollinen työntekijä on työnantajan unelma. He haluavat näyttää ja todistaa olevansa tarpeellisia ja heille on helppo antaa lisää tehtävää pois omasta niskasta. Näitä tulee aina uusia, on vastavalmistuneita, halukkaita näyttää osaavansa jotta pääsee tekemään isommin. Kun joku ei jaksa, aina löytyy uusi joka on valmis yrittämään.
S: “ Minä en tee virheitä. Ja jos teen virheen korjaan sen enkä tee samaa virhettä koskaan kahdesti. Tähän kuuluu myös voimakas itse ruoskinnan ja häpeä rituaalien toisto. Olen noussut aamuyöllä ehtiäkseni toimistolle kolme tuntia ennen muita korjatakseni muistioita yms ennen kuin muut huomaa ne virheet. Illuusio täydellisyydestä.
Minulla on keskivaikea lukihäiriö. Monen asiaan perehtymättömän (esimies-ikäisen) ihmisen mielestä se on synonyymi sanoille tyhmä, hidas ja huolimaton. Osaan paikata asian, minun pitää vaan tehdä enemmän töitä. Lukihäiriö on ollut minun ja menestyksen välissä aina. Äiti sanoi " sinun täytyy tehdä enemmän töitä kuin muut saavuttaaksesi asioita." Ja niin minä olen tehnyt.
Äiti sanoi myös " Riittää kun aina on pikkuisen parempi kuin viimeksi. " Tämän piti olla lohduttava tapa sanoa, että arvosana seitsemän ei ole maailmanloppu jos kuitenkin kehittyy ja kasvaa. Mutta tässä tuli itselle mantra. Kaikessa tekemisessä pitää olla kasvua, ei saa pysähtyä pitää kehittyä ja parantaa. Miksi tuhlata aikaa harrastamiseen jos kehitystä ei tapahdu? Olen todistanut 8 vuotiaasta asti, että olen älykäs, olen kykenevä, olen parempi kuin teidän odotuksenne, saatan olla lukihäiriöinen mutta minä en tee muita kuin yhdyssanavirheitä! Olen nopea oppimaan ja valmis oppimaan aina uutta! Olen paras ja tehokkain työntekijänne. Olen korvaamaton. “
Olen korvaamaton. Tämä on ajatus, joka pyörii monen vastavalmistuneen ja nuoren tuoreen ammattilaisen mielessä. Minä pystyn vielä suuriin asioihin ja monella on muodostunut kuvitelma koulussa ja ammattikuvan myötä, mitä mahdollisuuksia sillä on annettavanaan ja mitä itse pystyn tekemään, mitä pääsen tekemään. Se ei ole väärin, se ollut joskus unelma. Se on ollut meidän molempien mielessä se, mikä on ajanut eteenpäin. Jokainen meistä tarvitsee uskoa itseensä. Todellisuus ei aina kuitenkaan ole sitä, mitä kuvittelee. Toisilla se voi olla unelmien täyttymys, toisille se voi osoittautua täysin vääräksi valinnaksi. Vielä enemmän jos tilanteessa on joku este, kuten vamma tai mm. lukihäiriö, yksilö yrittää tavoitteisiin kovemmin. Tai jos joku ylempiarvoinen epäilee osaamistasi, haluat näyttää että kyllä minusta on tähän.
P: “Usko omaan ammattitaitoon katosi romahduksen myötä. Vastuu ja työtehtävät alkoivat käymään liiallisiksi eikä pyyntöjäni huomioitu, kun tarvitsin apua. En ehtinyt tauottamaan, tein töitä kotoa käsin iltaisin, esimies sanoi minulle monta kertaa että sinun on hyvä liukua kun sinulla ei ole perhettä, mitä muutakaan teet iltaisin? Työt alkoivat valtaamaan päivääni enemmän ja enemmän. Vaihdoin työpaikkaa ja sama tilanne toistui uudessa. Olet perheetön - omistat siis elämäsi työlle. Itse en tietenkään mitään sairaslomaa tarvinnut, pitihän minun jatkaa itselleni todistelua että olen ok, olen vaan henkisesti väsynyt. Psykologit diagnosoivat burnoutin ja ehdottivat sairaslomaa mutta kuittasin pärjääväni, minun täytyy vaan muuttaa ajatusmaailmaani ja oli kesälomat tulossa ja kaikkea, ehdin levätä silloin. Olisi pitänyt ottaa se sairasloma. Vihaan sairaslomaa. Olen niillä joutunut leikkauksen myötä olemaan paljon ja työminäni näki sen heikkoutena.
Jatkoin siis samaan malliin, yritin ottaa vähemmän töitä, muuttaa työnkuvaani kivempiin, ei niin vastuullisiin tehtäviin mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Takaraivossa kummitteli se kunnianhimo ja samalla mieli oli maassa. Tuntui kuin olin pettänyt itseni. En osannut olla ajatuksen kanssa, joten kesälomalta paluun jälkeen huomasin puolen vuoden jälkeen olevani vielä pahemmassa suossa kun ennen. Työnantajat näkevät helposti nämä suorittajat, jotka haluavat todistaa ja pystyvänsä, heille on helppo antaa tehtäviä hoidettavaksi. Kiitosta ei kuulu ja lisää hommia kasataan koska tämä tyttö ne tekee kuitenkin. Näin jälkeenpäin on hyvä olla jälkiviisas mutta menin suoraan ansaan, koska piti todistaa. Kenelle? Perheelle, ystävilleni, koulukavereilleni, työkavereille, esimiehille ja ennenkaikkea itselleni. Ja hyvä kysymys kuuluukin että miksi? Mitä varten piti haallia niin paljon lautaselle vaan distaakseen muille että minusta on tähän. Se on opittu että ihmisestä on vaikka mihin.”
Luonteenpiirteiltämme olemme molemmat kilttejä, myös miellyttämisen haluisia. Tunnistan täysin, että omien rajojen puolustaminen on vaikeaa ja olemme täydellinen vertauskuva siihen että olemme liian tunnollisia. Me molemmat. Toinen meistä on isosisko ja toinen pikkusisko, tahoillamme. Isosiskon tehtävä on näyttää mallia pikkusiskolle ja taas pikkusiskon tehtävä on yltää isosiskon tasolle.
Kumpikaan meistä ei nuku kunnolla. Se fyysinen vika on tullut unettomuuden merkeissä. Monta kertaa olemme joskus yöllä lähetelleet viestiä toisillemme “oletko hereillä” aamukolmelta kun kumpikaan meistä ei halua mennä töihin muutaman tunnin päästä. Unettomuus on burnoutin mukana tuleva ei niin kiva kaveri. Onneksi on juttuseuraa yön pimeinä tunteina.
S: “Olen Suorittanut tätä elämää 30 vuotta. Jokainen takaisku, jonka olen matkallani kohdannut on suistanut minut täysin raiteiltaan ja yleensä johtanut siihen että poltan sillat takanani koska minun on vaikea kohdata omia epäonnistumisia ja käsitellä negatiivisia tapahtumia. Ilman opiskelupaikkaa jääminen lukion jälkeen sai minut polttamaan taidetarvikkeet, katkoin kyniä ja itkin. Poltin vuosien edestä luonnoskirjoja, tauluja ja papereita. Palakaa saatana palakaa. Ja en maalannut 4 vuoteen. Itseasiassa en maalaa edelleenkään. (Luulen että, tämä saattoi olla hermoromahdus nro 1, veljeni kuoli samana vuonna ja sen sijaan että olisin hakeutunut terapiaan olen sinnitellyt eteenpäin, koska kova työ palkitsee tekijänsä). “
P: “Väsyin mutta jatkoin. Väsyin mutta yritin, vaikka väkisin. Olen tehnyt ison työn koulutukseni ja pätevyyksien kanssa, en voi luovuttaa nyt. Mutta työnkuva alkoi vaikuttaa hankalalta, kuin oikean jalan kengältä, jota yrität laittaa vasempaan. En luottanut enää päätöksiini, työni tulokseen. Olin väsynyt ja ennen niin tarkkana työnlaadun jäljestä huomasin tekeväni virheitä. Tämä harmitti, mutta en jaksanut enää välittää. Pikkuhiljaa, kuin salaa epävarmuus oli vallannut mieleni. En uskonut enää osaavani, en luottanut käteni jälkeen (no siihen en luota muutenkaan leikkausten takia), tuntui että aloin vaivata muita joilta tarvitsin vahvistusta osaamiselleni. Mitä minulle on tapahtunut?”
Lähde: Antti Aro helsingin sanomissa
S: “Lopullinen romahdus alkoi kun palasin äitiyslomalta töihin. Jouduin kiinni uusiin rutiineihin, ja en pystynyt enään suorittamaan selviytymis rutiineja, joilla olin pitänyt mahdottoman menestystarinan kulisseja pystyssä. Mutta jotenkin kuitenkin onnistuin jatkamaan eteenpäin. Päätin vaihtaa myös työpaikkaa. uusi työ toi mukanaan uudet haasteet, enemmän vastuuta. Unohdin puhua työhaastattelussa 80% työajasta, en kehdannut ottaa sitä uudelleen esiin, koska töitä oli paljon ja pitihän minun todistaa että olin hyvä rekry! Ja hetken aikaa elokuussa 2020 minulla oli kaikki hallussa urheilun, olin saavuttanut aseman merkittävän projektin vastuuhenkilönä, minä olin jotain. Mutta en ollut onnellinen, ei ollut aikaa siihen. Olin koko ajan myöhässä jostain. Ensimmäisellä sairasloma viikolla koin voimakasta syyllisyyttä urani pilaamisesta.
Sairaslomaa jatkettiin tämän jälkeen vielä kolmella viikolla. “
Miten sitten aloittaa toipuminen? Miten pääset takaisin siihen työrumbaan kun sinusta on tullut äiti? Miten varmistat sen, että työnantaja tukee sinua? Miten pääset takaisin töiden kiireisiin leikkausten jälkeen, miten varmistat sen, että sinua ei kuormiteta liikaa ja että toipuminen taataan? Ei välttämättä ole tätä energiaa huolehtia itse tästä kaikesta vaan se on myös työnantajan vastuu. Nykyajan työelämässä, missä on kokoajan kiire, tämä helposti vaan unohtuu. Eikä se kiire ole hyväksyttävä tekosyy. Hyvä työnantaja välittää ja huolehtii.
P: “Tajusin viime syksynä että omasta ensimmäisestä burnoutistani on kulunut 3 vuotta. Ja en tunnista enää sitä “ammattilaista” mikä olen joskus ollut, en ehkä ole sitä enää. Nykyään kaikki se vastuunjako ja miten korkealle halusin, on asioita mitä juoksen pakoon. En koe pystyväni suoriutumaan niistä tehtävistä. En koe osaavani. Mietin joka päivä töitä tehdessäni, miten en nauti tästä, työnkuva ei anna minulle mitään muuta kun lisää harmautta päivään. Olen kuitenkin aavistuksen jumissa, koska olen niin suurella raivolla itselleni haalinut pätevyyksiä ja titteliä, että en voi oikein downgradeta itseäni myöskään työnantajien kannalta, minun ei anneta.”
Burnout voi ajaa myös ahdistushäiriöihin tai masennuksen. Burnout lisää huomattavasti masennusriskiä ja hoitamattomana se voi johtaa myös masennukseen. On vakava asia että väsymys ja uupumus menee liian pitkälle ja että ahdistuksesta tulee jokapäiväinen kaveri. Moni ajattelee masennusta myös tabuna; enhän minä voi olla masentunut, olen vaan uupunut. Se ei ole asia mitä pitää hävetä, se on asia, mitä kannattaa hoitaa ja kohdata, miksi olen joutunut tähän pisteeseen.
S: “En halua päättää mitään. Haluaisin että mieheni päättäisi minun puolestani asiat. En halua enää tiukkoja deadline projekteja, mutta onko tällä alalla mitään muuta?
Koen että minun arvoni on pelkästään se rahallinen suoritus mitä tuon perheelleni. Ehkä mieheni pitäisi ottaa minusta ero ja viedä lapsi pois. He olisivat onnellisempia ilman äitiä, joka vain tuhlaa rahaa psykologeihin ja junalippuihin töihin. Mieheni sanoi häävalassaan että arvostaa minua siksi, että olen aikaansaava tekevä ihminen. Mitä jos minusta ei enää koskaan tämän romahduksen jälkeen tule sellaista? Mitä jos olen tästä eteenpäin passiivinen ja tekemätön ihminen, tuntuu että en enää ansaitse rakkautta.
Lukihäiriö on pahempi kuin koskaan. Stressi on poistanut kykyni kirjoittaa suomea. Pelkään, että se huomataan töissä. Pelkään, että pilaan tämän blogin. Pelkään, että teen jotain typerää. Käytän rahat junalippuun ja lähden erämaahan.”
Ei ole olemassa yhtä määritelmää miltä burnout, ahdistus tai masennus tuntuu. Se tuntuu juuri siltä, mitä kuvailet. Se on jokaiselle yksilöllinen taival.
P: “Olen väsynyt. Olen väsynyt tähän mihin olen jäänyt jumiin, pysähtynyt. Olen kiukkuinen itselleni, miksen tee asialle mitään. Tottakai yritän hakea töitä, uudenlaista työnkuvaa ja olen aloittanut jopa uuden koulutuksen jotta pääsisin eri urille.
Olen jumissa. Ja pahinta on, että olen vain uupunut. “
Se, miten tästä jatkaa eteenpäin, on täysi kysymysmerkki meille molemmille. Selkeänä on, että uusi työ täytyy löytää kunhan saamme tahoillamme energiaa niitä hakea. Se, auttaako uusi työ samalla alalla pelkoihin ja epäilyksiin, ei ole tietoa. Se, onko se edes enää tätä samaa alaa, emme tiedä. Mutta jos jotain tämä kokemus on opettanut, se on tiedostaminen siitä että sinä riität sellaisena kuin olet. Täytyy muistaa, ettei kaikki työelämässä ole pelkästään sinun vastuulla, se on myös työnantajan. Jos sinua heitellään kuin heittopussia nurkasta toiseen, se heijastaa millaisessa arvossa sinua työpaikallasi pidetään. Se mitä myös olemme oppineet on tiukemmat rajat. Mille asioille sanoa ei, mitä osata vaatia, tehdä selkeät rajat. Tämä on päivä päivältä lisää oppimista ja asian käsittelyä.
Meidän molempien burnout on yksilöllinen taistelu, omista syistä, me käydään samaa asiaa erikseen läpi. Tämä ystävyys toimii voimavarana ja on joku toinen, joka ymmärtää tätä pahaa oloa, joku jonka kanssa keskustella fiiliksistä niin että toinen ei tuomitse ja tietäen, että on läpikäymässä samaa asiaa. Se joku joka valvoo yöllä ja voitte lähetellä toisillenne office giffejä. Tärkeintä on puhuminen, asioiden tiedostaminen ja ystävien ja läheisten tuki. Ja ne suunnitelmat, jotka ovat askel poispäin tästä väsymyksestä.
Tämä on taistelu joka on vielä kesken.
Tämä on omistettu kaikille niille, jotka läpikäyvät samaa asiaa.
Tänään oli huono päivä.
Taas
Entä jos jokainen päivä on huono päivä?
Kuuleeko kukaan?
Pelkään että teen jotain tyhmää.
Poltan jotain
Tyhjennän säästötilin
Haluaisin tuntea jotain, mutta olen turta.
Turha
